Onpa terapeuttista valvoa kahden myöhään yöhön, jutella ja pitää hyvänä- aivan kuin vastarakastuneina. Tai ehkä me olemmekin, rakastumme toisiimme aina uudelleen ja uudelleen. Löydämme toisistamme taivaan ja helvetin, tutkimme napoja, niskan kaarta, käsivarsia ja huulien pehmeyttä. Huohotamme hiljaa sisäkkäin unohtaen ympäröivän maailman kokonaan. Rakennamme toisistamme aina jotain uutta johon voimme palata, kun tuntuu pahalta. Eikö elämää saisi katsella vaaleanpunaisten lasien läpi, jos siihen edelleen pystyy?~Nainen~